Tässä hieman palautetta osallistujilta workshopista:

Suurempi kuin ahneus: rakkaus
Los Angeles, Kalifornia
elokuun 1, 2 & 3, 2006

Viime vuonna miesten workshopissa minulta otti aikansa tottua siihen että naispuolisia harjoittajia ei ollutkaan ympärillä. Nostin silmiäni ajoittain nähdäkseni naisen vain tajutakseni että se olikin vain mies, jolla oli tavallista pidemmät hiukset tai hieman feminiinimpi ulkomuoto. Tämä toistuva tapa tai etsiminen ja löytäminen (ainakin sekunnin murto-osan ajan, kunnes muistutan itseäni että olemme vain miehiä) oli hyvin paljastava. Lopultakin ymmärsin, että kuuluisa ’suhde ja pariutuminen’- rituaali oli hyvinkin elossa minussa vaikka en ollut todella aktiivinen sen osalta juuri sillä hetkellä.

Tajusin, että tonneittain energiaa voidaan käyttää katsomisen, vilkuilun, arvioinnin, löytämisen tai hylkäämisen tms. tasolla ja kaikki yläpuolella olivat todellakin vain osa parinmuodostusta ja kosiskelua ja energiaa ei jäänyt paljoakaan jäljelle, jotta olisin voinut keskittyä liikkeisiin, sisäiseen hiljaisuuteen tai intentoimiseen. Lisäksi, viime vuonna oli meidän miesten kesken hieman kilpailuhenkisyyttä. Tänä vuonna tuntui kuin workshop olisi ollut rakennettu sen päälle mitä olimme jo aiemmin saavuttaneet. Hyväksyin tilanteen välittömästi ja otin siitä kaiken irti ja tuntui aika luonnolliselta olla vain miesten kesken.

Lopulta, istuimme hiljaa odottaen naisia. Meille annettiin hyvä ohje, välttää tuijottamasta heitä, välttää suoraa katsekontaktia. Silmä on niin tottunut tuomitsemaan, mittaamaan, arvioimaan mitä se näkee ja sitten tuo esiin itsen sen mukaan. Lisäksi olimme harjoittaneet kolme päivää ilman suhdetta naisiin, joka auttoi meidät säästämään energiaamme ja välttämästä tuhlaamasta sitä katsomalla toiseen sukupuoleen.

Joten kun lopulta he tulivat huoneeseen, tunsin kiitollisuuden tunnetta: ”Jumalan kiitos naisten olemassaolosta maailmassa.” Tunsin että halusin suojella heitä harmilta, hoivata heitä. Aloin ymmärtää että ero sukupuolten välillä on jotain josta voidaan olla tietoisia tuntemalla se ilman tuijottamista, ilman pakkomielteenomaista edessä olevan henkilön arvioimista soveltuuko hän seksikumppaniksi, vain havaita eroavaisuus ilman painostamista. Myöhemmin tulin tunteelliseksi ja aloin itkeä.

Myöhemmin, kun teimme liikkeitä yhdessä ja istuimme alas ja kuka tahansa joka halusi puhua sai sen tehdä. Tuntui upealta olla siellä kaikkien noiden olentojen, miesten ja naisten kanssa. Minun tavanomainen taipumus näiden onnen hetkien yhteydessä on ajatella jotain epämääräistä lupausta: ”Tämä hetki lupaa parempaa tulevaisuutta”, ja ajattelin jotain kuten ”Wau, mikä suuremmoinen yhteistyö, yhteys, viestiminen, yhtenä päivänä tulemme elämään kaikki yhdessä...” Sitten onnistuin muistuttamaan itseäni että: ”Ei ole tulevaisuutta, on vain nyt” että tämä on vain hetki ja nuo hetket ovat katoavaisia ja että siinä hetkessä olin hyvin iloinen, lukuisten ystävien seurassa ja tein asiakseni keskittyäkseni onnellisuuteeni, olemalla tietoinen hetkestä hetkenä ilman heijasteluita, vain tunteakseni sen, juuri siinä ja siellä

Kiitos hyvin paljon!

Uusi näkymäni miehen NÄKEMISESTÄ hänet olentona on korvannut vanhan näkymäni miehestä jonka tulisi täyttää odotukseni. Uusi elämisen tapa on aukeamassa minulle.

Uusi toimintapani on KATSOA henkilöa edessäni. Tämä on jatkuva prosessi tuomitsemisen ja arvioimisen pysäyttämiseksi miehistä, naisista ja itsestäni.

Uuden näkymän pyydystäminen ja uusi toimintatapani alkoi vuorovaikutuksessa pienessä ryhmässä miehiä workshopissa kun tapasimme jälleen miehet.

Huomasin itseni vajoavan takaisin vanhaan käyttäytymiseeni. Erityisesti yhden miehen kanssa huomasin haluavani hylätä hänen palautteensa koska hän ”käytti samaa vanhaa lausetta, aivan kuin...” Ainoastaan naisten kesken tapahtuneen todistamis- ja pyydystämissessioiden aikana, avasin vatsani osan, jota ympäröi alimmat kylkiluut ja minulla oli tuntemuksia/aistimuksia että kykenin tunnistamaan tuomitsemiseni ja arvioimiseni joksikin jotka eivät liittyneet tuohon mieheen. Minä itseasiassa katsoin hänen kasvoihinsa ja, vaikkakin hän vielä muistutti minua toisesta miehestä jonka olin aiemmin hylännyt tapauksena jota ei kannattanut kuunnella (jotain mitä pyydystää ja rekapituloida), pystyin näkemään hänen energiansa liikkuvan ja hän, kuten minä, yritti löytää jotain järkeä siihen mitä oli menossa.

Tämä pyydystäminen toimi myös kysymys- ja vastaussession aikana. Pystyin tunnistamaan vanhan tuomitsemisen käyttäytymiskaavan (ohjaajat ”mikä saa heidät ajattelemaan että he tietävät niin paljon, aivan kuten...” & osallistujat ”tyhmä kysymys, heidän pitäisi tietää...”) Jotenkin vasta-avautunut vatsani salli minun irroittautua tuomitsemisestani ja itseasiassa kuuntelin kysymyksia ja vastauksia, sain tietoa ja nautin itsestäni.

Pyydystin itseäni kotimatkalla. Lentokentällä, pysyin tyynenä kun luulin olevani hukassa ja luulin myöhästyväni lennoltani. Kun tuomitsemiset kuten ”olen typerä ja minun olisi pitänyt tietää, kuunnella etc.” tulivat, pystyin irroittautumaan niistä ja löysin tieni.

Nyt kotona, jatkan pyydystämistä ja rekapitulaatiota. Tänään menin museoon jonka tiesin olevan täynnä ihmisiä, mutta en valittanut tai ollut harmissani siitä. Matka Äärettömyyteen on ilo. Kiitos että jaatte tämän tien.

Seminaarissa muistin kohtauksen äitini kanssa jossa vaadin häntä keskeyttämään kaiken jotta hän voisi auttaa minua jonkin kanssa jota halusin kovasti; kun hän kertoi minulle että hän ei pystynyt siihen olin raivoissani kuin vain 7- vuotias voi vain olla. Ensiksi minusta tuntui että tapaus oli aiheuttanut sen, että en luottanut naisiin, mutta sitten tajusin että itseasiassa olin luottanut naisiin monissa kriittisen tärkeissä asioissa elämässäni ilman epäröimistä. Seminaarin jälkeisinä päivinä toisella luokalla koulussa tapahtunut kokemus yhdistyi seminaarin teemaan: se tosiasia että äidit usein kohtelevat poikiaan kuin kuninkaita ja me opimme ja oletamme että heitä pitää todellakin sellaisina kohdella (Tämä on vain yhä enemmän totta minun tapauksessani, koska olen ensimmäinen lapsi ja myöskin ensimmäinen pojanpoika molempien isovanhempien puolelta, jolla oli pääsy kaikkien neljän isovanhemman luokse aina aikuisikään saakka).

Olin raivoissani äidilleni koska hän ei suorittanut sitä mitä kuningas käski. Tämän tajuaminen, vuorostaan, on tuonut esille hyvin tärkeän pyydystämisen aiheen minulle--joka vaatii minun luopuvan kuninkaallisesta roolistani nykyisessä suhteessani ja keskittämään huomioni kumppaniini. Ja se ei ole vain tapa jolla kohtelen häntä--menneisyydessä olen kohdellut kumppaneitani erinomaisesti osoittaakseni heille kuninkaallista anteliaisuuttani (minkä, tietenkin, oletin heidän tunnistavan). Tämä on jotain erilaista, se on oppimista nauttia huolehtijan roolista ihan vain sen itsensä takia, ilman tarvetta sen tunnustamiseen tai palkitsemiseen muulla tavalla kuin ilosta oppia jotain todella uutta.

Kiitos kaikille ohjaajille ja osallistujille jotka olivat mukana ja auttoivat minua tässä jatkuvassa tutkimisessa.

Olen niin kiitollinen mahdollisuudesta tutkia uutta tietoisuutta liittyen minun yhteydestäni toisiin olentoihin. Houkuteltuani kolme päivää kohtuani, tunsin itseni niin selkeäksi ja luottavaiseksi. Pystyin tuntemaan kuinka vatsani loisti.

Palattuani kotiin seminaarin jälkeen, kokeilin ideaa ”Tietoisuus toisesta”. Innostuneena seminaarissa kuullusta tarinasta Taisha Abelarista, hänen rakastavasta suhteestaan kaikkiin hänen asioihinsa, päätin lähestyä jokaista asuntoni osaa syvän kiintymyksen mielentilassa.

Taittelin kaikki vaatteeni hellästi ja pistin ne kaappiin. Pistin varovasti paperit ja erilaiset esineet paikoilleen. Pidin tätä olotilaa hetken yllä, vaikka jossain kohtaa kyllästyin ja kehitin tavanomaisen dialogin, ”Tämä on niin sotkuista! Olen niin epäjärjestelmällinen!” Sitten minulle valkeni että tapa jolla kohtelin esineitä ja ihmisiä ympärilläni on heijastus siitä kuinka kohtelen itseäni. Kun taistelen itseni kanssa, taistelen kaiken kanssa ympärilläni. Pysähdyin ja otin kohtuani kohottavan hengityksen ja uudelleenkytkin kiintymyksen tunteen.

Se mitä sain tästä irti on se, että kyllä, ’tietoisuus muista’ uhmaa minä-minä-minän ahneutta; kuitenkin, se myös muuttuu tarpeelliseksi kiintymykseksi itseäni kohtaan, olentoa kohtaan, ja asettaa rajoja joita tarvitsen asettaa siitä kuinka kohtelen itseäni. Tämä näyttää olevan ratkaisevan tärkeä asia oppiakseni suhtautumaan muihin ihmisiin uudella tavalla.

Haluan myös jakaa kokemukseni liittyessämme miesten joukkoon sunnuntai-iltapäivällä, se uhmasi olettamuksiani siitä mikä oli mahdollista miesten ja naisten kesken. Kun miehet esittivät Female Winged Being-liikesarjan, todistin haavoittuvuuden, sukulaisuuden ja kunnioituksen elettä. Hetken aikaa tunsin olevani vapaa heidän ja minun odotuksista koskien naiseutta. Liikkeet toivat sanattoman ymmärtämyksen, ylittäen meidän tavallisesti jakaman voiman, seksin ja palvelemisen roolimme. Tunsin kiitollisuutta ollessani nainen ja ymmärsin naiseuden mysteerin. Näin voimaa ja lempeyttä heissä ja muistin toivoneeni sen tason rehellisyyttä isältäni ja muilta miehiltä elämässäni. Tuossa huoneessa muiden olentojen kanssa, tunsin tasa-arvoisuutta, yhtenäisyyttä. Näin soturin jokaisessa heistä. Todellisia sotureita. Ne jotka taistelevat jonkin muun puolesta.

Aivan kuten mainittiin ensimmäisenä päivänä seminaarissa, nyt alkaa se todellinen workshop.

Kiitos, ohjaajat, tiedostanne ja näkemyksestänne ja kaikesta työstä jonka olette tehneet saadaksenne sen. Syvällä kiitymyksellä...

Workshop on työntänyt uskomattoman määrän energiaa olemukseeni. Löysin itseni hereillä keskellä yötä, sydämeni jyskyttäen ja ajatukseni, muistoni, kysymykset ja ideat sinkoilivat.

Naiskehoa kartoittaessamme, minulla oli dialogi joka jatkui ja jatkui, ”Voi, et tule löytämään yhtään muistoa kehoasi taputtelemalla! Se on mahdotonta! Mitään ei tule esille.” Annoin tuon ajatuksen mennä, anten sille mitään merkitystä ja sitten yhtäkkiä! Bam! Mitä selkein ja todellisin muisto riidasta isäni kanssa tuli esiin, kuin olisin ollut siinä hetkessä jälleen ja pystyin tuntemaan kuinka lähellä olevan lampun valo valaisi kehoni osia, pystyin tuntemaan lampun kuumuuden!! Kyyneleet tulvivat ulos kehostani, kyyneleet jotka olisin halunnut itkeä melkein 10 vuotta sitten mutta jotka minun täytyi niellä johtuen sen hetkisestä vallitsevasta tilanteesta.

En ole jättänyt keppityökaluani näkyvistäni seminaarin päättymisen jälkeen. Tuntuu kuin toisen sen töihin joka aamu. Tämä työkalu on näyttänyt minulle, kun harjoitan Maagisia Liikettä, kuinka hyvältä tuntuu tämä energiakenttä olemukseni ympärillä. Ja se antaa minulle voimaa sanoa ”EI”!! kun haluan sanoa kyllä...koska haluaisin jonkun hyväksyntää, tai kiintymystä. Se myös auttaa minua rekapituloimaan kaikki ”EI:t” jotka sanoin mutta joita en halunnut alunperin sanoa.

Haluan myös kiittää kaikkia teitä kertomuksista; ne ovat todella voimakkaita Maagisia Liikkeitä. Ne näyttävät tulevan kanaalin läpi joka on avattu tätä seminaaria varten. Tuntuu että nämä tarinat koskettavat olemustani, samalla tavalla kuin tarinat koskettivat kun olin hyvin nuori ja puhdas. Ne muuttivat näkemystäni hyvin voimakkaalla tavalla. Ne ovat auttaneet minua näkemään että tarinani ei paljoa poikkea sisarteni tarinoista; ne auttavat minua näkemään asioita uudessa valossa.

Tuomitsen itseäni vähemmän ja tämä tuo tiettyä käytännöllisyyttä. Esimerkiksi, minulla oli tarina poikaystävästäni, olin niin häpeissäni, tuntui niin syylliseltä, tunsin olevani häviäjä koska olin mennyt sekaantumaan moiseen mieheen, en halunnut katsoa tai edes muistella hänen olemassaoloaan, vielä vähemmän puhua siitä. Ja kuunneltuani yhtä tarinaa, tunsin itseni keveämmäksi ja puhuin hänestä pitkän aikaa ja tuntuu että minulla on energiaa ja halua rekapituloida asian suhteen vielä syvemmälle. Löysin myös joitain yhtymäkohtia suhteessani häneen ja isääni. Tämä on yhä vaikeaa, koska tämä on asia jossa ”EI” sanaa olisi käytetty kaikessa muussa tapauksessa, mutta tunnen yhä tukemisen tunteen tulevan niin monesta kohdusta.

Haluan myös sanoa, että luottamus jonka tunsin sisarten kesken on niin virkistävää ja uutta, että tunnen syvää ja haltioitunutta kiitollisuutta. Haluaisin kiittää niin monia jotka puhuivat heidän ajatuksistaan, löydöistään ja salaisuuksistaan, olen kiitollinen luottamuksesta ja rakenteesta jota olemme luomassa. Se on kyllästetty kiintymyksellä ja uuden unelman alulla. Me kaikki uneksimme toisiamme eteenpäin.

Tulin kyllästetyksi tietoisuudella ja oivalluksilla sen suhteen mihin suuri määrä huomiostani on kiinnittynyt päivittäisessä elämässäni – ihmissuhteisiin ja naisiin. Sukuperäni naisten vaikutuksen jäljittäminen aina menneisyydestä lähtien on jotain mitä aina tunsin että minun pitäisi tehdä mutta minulla ei koskaan ollut käytännöllistä ohjeistusta tai ideaa kuinka tehdä se tai miksi ja seminaari antoi minulle siihen sysäyksen.

Olin niin liikuttunut nähdessäni ympyrässä muiden miesten jakamassa tunteitaan äideistään ja muista naisista tutkimisen ja tietoisuuden hengessä, eikä siinä tavallisessa ja sosiaalisessa tylsässä kontekstissa johon olen tottunut. Nähdessäni miesten olevan yhteydessä tunteisiinsa oli sanoin kuvaamatonta, tuntui kuin me olisimme elvyttäneet osaa meistä joka on leikattu elämistämme ja joka on tehnyt meistä dysfunktionaalisia ja rajoitettuja. Tuntui kuin olisimme palanneet jälleen kotiin.

Palatessani paikkaan jossa yövyin seminaarin ajan tuntui kuin koko universumi osoitti minulle seminaarin teemoja: rakkautta, ihmissuhteita, tunteita, anteeksiantoa, naisia: mainostauluissa, lehdissä, ihmisten puheissa – ehkäpä se on aina osoittanut tällä tavoin mutta en ole kiinnittänyt siihen huomiota.

Lauantain päätteeksi kuuntelimme naisen laulamaa laulua ja se kosketti jotain hyvin syvällä minussa: se kuljetti minut yli normaalin havaintojeni naisista ja yhdisti minut heihin kuin johonkin inspiroivaan, ystävälliseen, neuvokkaaseen, taiteelliseen ja täyteen elämään. Ehkä se paljasti tämän osan itsestäni: kyyneleet tulivat silmiini – kuunnelleen ja ymmärtämättä laulun sanoista sanaakaan.

Kiitos että veitte meidät tälle muistettavalle tietoisuuden matkalle.

Tapping the Essence on maaginen liikesarja, joka todella auttoi minua saamaan toisen, enemmän tietoisen havainnon tilasta, täydellisemmän käsityksen tilasta, joka aikaisemmin näytti jotenkin olleen suodattunut sosialisaationi ja eniten saalistajanmielentilani havaintojen kesken. Pidin myös hyvin paljon liikkeen eleganssista, muistuttaen sen hyvin vähäisessä aggressiivisuudessa enemmän kapellimestarin puikkoa kuin itsepuolustuslajin asetta.

Uuden ohjaajan, Robertin (Savery), löydöt koskien hänen naispuolisia sukulaisiaan sai minut itkemään ensimmäistä kertaa workshopissa, koska se sai minut niin syvästi muistamaan vahvat linkkini äitiini ja muihin naisiin, jotka matriarkaalisesti hallitsivat perhettäni... Minulle näyttää olevan aivan välttämättömältä että jatkan pyydystämisharjoituksia koskien suhdettani naispuolisiin sisariini, koska se on yksi osa todellista minääni ja paljastamalla sosiaalisen järjestyksen jolla minut kasvatettiin, se antaa minulle mahdollisuuden löytää muita käyttäytymisen mahdollisuuksia.

Syvällä kiintymyksellä...

Kiitos tästä syvällisestä kokemuksesta. Se mitä opin tästä workshopista on se, että on minun vastuullani kertoa tarpeistani ja siitä mihin asetan rajani. Olen vastuussa toisille kertomisesta: ”Pyydän, älä puhu minulle tuolla tavalla’ tai ’Et voi kohdella minua tuolla tavoin’ ja mitään sanomalla annan toisen valloittaa tilani.

Muutin myös näkymääni isästäni: koko elämäni olen ollut hänelle vihainen koska hän ei ollut koskaan paikalla, hän työskenteli koko ajan, hän ei koskaan tavannut opettajiani, ei koskaan hakenut minua koulusta, ei koskaan leikkinyt kanssani, ei koskaan ollut kiinnostunut elämästäni. Kunnes muistin ”positiivisen tapahtuman” hänen kanssaan yhden rekapitulaatioharjoituksen yhteydessä, tajusin että tuossa tapahtumassa tunsin päinvastaista: tunsin hänen vahvan, tukevan läsnäolon.

Tunsin että hän oli perheen kivijalka, että hän oli hyvin luotettava ja mitään pahaa ei voisi tapahtua minulle koska tiesin että voisin luottaa häneen ja että hän olisi aina täällä vuokseni. Tämä muisto antoi minulle mahdollisuuden saada täydellisemmän näkymän isästäni. Tajusin silloin ja tiedostin, että hän on ollut aina läsnä taloudellisesti, jopa nyt, vaikka hän kuoli 6 vuotta sitten. Tajusin, että kaiken aikaa, kaiken energian ja intention hän laittoi työhönsä ruokkiakseen perheensä ja pitäen huolta siitä että meillä oli kaikkea mitä tarvitsimme. Tajusin, että se oli hänen tapansa olla läsnä, koska se oli hänelle kaikkein tärkeintä ja hän ei tiennyt kuinka tehdä toisin.

Pimeä puoli siitä aspektista (miehet tuovat rahan kotiin ja pitävät huolen perheestään) on se, että en ole oppinut kuinka olla itsenäinen taloudellisesti. Kiitokset Lisa Rissille hänen tarinastaan siitä: se olisi voinut olla omani. Se on täsmälleen mitä jäljitän nyt ja tulevina vuosina, rakennan unelmaani jossa olen itsenäinen ja tulen toimeen työni avulla ja teen työtä josta pidän, joka on hyväksi hengelleni ja keholleni.

Kiitos myös Reni Murezille ja Ambar de la Parralle heidän kauniista ja voimakkaista tarinoistaan ja uusista oivalluksista joita sain niiden avulla.

Kiitokset kaikille sisarilleni heidän jakamisestaan. Olin hyvin liikuttunut heidän rohkeudestaan kertoa tarinoitaan ja olin järkyttynyt tajutessani kuinka monia meistä oli hyväksikäytetty.

Tajusin, että minun perustunteeni miesten edessä on se, että he ovat tunteettomia saalistajia ja minä olen saalis koska olen nainen. Tunsin sen kun astuimme miehiä täynnä olevaan halliin ja olimme keskellä ympyrää (vatsani oli jännittynyt ja hengitykseni pinnallinen). Sitten kun he aloittivat liikesarjan, jotain liikahti ja äkkiä näin uusia mahdollisuuksia noissa olennoissa, että mies voi olla erilainen kuin kaikki aikaisemmat ideani heistä, että he ovat mysteerisiä olentoja ja myös heidän kanssaan voi avautua uusia mahdollisuuksia yhteistyöhön.

Olen niin kiitollinen että minulla on mahdollisuus olla mukana tässä tutkimuksessa.

Kiitos.

Seminaarien uusi ulottuvuus oli enemmän ilmeinen tällä kertaa. Se oli kuin virta, joka on tavallisen harjoittelun ja rakenteen alapuolella. Se on ylimääräistä energiaa joka vähitellen tunkeutuu harjoittajiin ja ohjaajiin yhtälailla, jotenkin se on sanojen, järjen ja jopa liikkeiden ulkopuolella. Se on siellä kietoutuneena ja samalla hetkellä se on jotain muuta. Se on siellä minne haluan tähdätä. Tuo uskomattoman meren sykintä joka saa meille kyyneleet silmiin, ilman sanoja, kätemme sydämillämme, sykkien samalla tavalla kuin tuo tuntematon sykkii ja me tunnistamme sen ja se tunnistaa meidät ja massa, aika, persoonallinen historia, pyhyys ja synnit, kaikki tuo lakkaa merkitsemästä. Ja se on ”SE” ja me ja olemme käsittämättömällä tavalla tietoisia toisistamme.

Lista äitini positiivisista ominaisuuksista, jonka kirjoitin seminaarin aikana oli niin lyhyt...vain kolme, enimmäkseen väen väkisin keksittyjä. Ja negatiivisten ominaisuuksien lista oli niiiiin pitkä...Tutkin tarkoin tuota listaa, jokin oli siinä epätäydellistä. Ja sitten, päivää myöhemmin, kun katsoin puita tuulenvireessä, se tuli tietoisuuteeni, että hän antoi minulle taiteellisen puolen elämästäni ja äärettömän mielenkiinnon tuntemattomaan joka lopulta johti minut, muiden asioiden joukossa, Tensegrityyn. Tuntui kuin olisin lunastanut hänet vapaaksi, ja sen tehden, lunastin myös itseni vapaaksi.

Seminaarin aikana sanottiin että hyvin varhaisessa vaiheessa evoluutiota sukupuolet eivät olleet erillään. Kun naiset astuivat halliin pystyin tuntemaan sen että olimme erilaisia ja samalla hetkellä samanlaisia; olimme osa suurempaa kokonaisuutta ja täydentymisen tunnetta, värisevää kokonaisuutta, hetki joka ravisteli koko olemustani, yli tavanomaisen itseni.

Muutamina seminaarin jälkeisinä päivinä en pystynyt laittamaan mitään sanoiksi tai kuvailla mitään. Tunsin muutoksen, se oli kuin jotain olisi keskeytetty, itseheijastelun virta ja mielikuva josta pidin kiinni niin tanakasti alkoi murtua, sumeta ja jopa hämmentyä. Tunnen että tämä on yhteydessä uusiin pilkahduksiin isästäni ja suhteestani häneen jotka tulivat esiin seminaarin aikana. Näin että olin elänyt mielikuvani kanssa isästäni jonka olin luonut lapsuudessani, joka oli hyvin erilainen kuin mitä näin pyydystämisharjoitusten aikana seminaarissa. Tiesin hänestä tosiasioita, mutta olin valinnut sen että en katso niitä (muista niitä). Kuvittelin aina että olen ollut äitini puolella, mutta nyt mitä näin oli se, että varhaisesta lapsuudestani lähtien olen valinnut isäni puolen ja mitä tahansa hän tekikin, minulla oli aina tekosyitä häntä varten mutta ei ikinä äitiäni varten. Haluan malttamattomana mennä syvemmälle ja löytää lisää isästäni; haluan mennä yli sen mielikuvan joka minulla on hänestä ja nähdä todellisen persoonan sen takana ja sen kuinka hän on vaikuttanut näkemyksiini ja odotuksiini.

Nyt viikko seminaarin jälkeen minulla on avoimuuden, mahdollisuuksien, luottamuksen ja joustavuuden tunne. Tunnen ilmavuutta ja samalla hetkellä määrätietoisuutta ja lujuutta kommunikaatiossani muiden kanssa, voin olla oma itseni ja minulla ei ole tarvetta miellyttää ja olla niin että ihmiset pitäisivät minusta.

Tänään astuin toimistorakennukseen ja tunsin voimakkaan värinän kohoavan maasta ja menevän jalkojani pitkin ja resonoiden kohdussani, ensimmäistä kertaa tuntui että todella ”kuulin” kohtuni puhuvan.

Seminaarin jälkeen tein päätöksen antaa itselleni taloudellisen riippumattomuuden ja henkilökohtaista liikkumatilaa ja jo nyt kolme päivää seminaarin jälkeen minulla on ollut kaksi työhaastattelua ja yksi työtarjous. Näen niin monia jännittäviä mahdollisuuksia nyt...Tuntuu todella että on mahdollista muuttaa mitä vain silmän räpäyksessä...Kiitos teille kaikille jotka olette uneksineet ja yhä uneksitte tämän voimakkaan seminaarin!

Rakkaudella ja kiitollisuudella!

Se oli yksi parhaimmista workshopeista, joissa olen ollut. En ole aivan varma miksi tunnen tuolla tavoin. Tietenkin tuntuu upealta kun on harjoittanut teidän kanssanne kolme päivää (ja enemmänkin) ja minulla oli joitain oivalluksia workshopissa, mutta ne eivät ole yhtä vaikuttavia sen rinnalla joka menee vieläkin syvemmälle.

Yhtenä ajankohtana olimme jakamassa kokemuksiamme miesten kanssa ja puhuimme odotuksiemme muuttamisesta ja ajattelin kertoa kuinka kummalliselta minusta oli tuntunut sanoa kovaan ääneen odotuksiani tyttöystävästä, muuttaen odotukseni alkamaan sanoilla ”Minä tulen...” Esimerkiksi minulla oli lauseet ”Tulen tuomaan lämpimän ilmapiirin kotiin,” ”Tulen ihailemaan asioita joita hän tekee hyvin,” ”Tulen olemaan iloinen henkilö, jolla on suunnitelmia ja aloitteita” etc. Niitä ei ollut kummallista sanoa, mutta niiden sanominen toi vieraan tunteen. Kun sitten aloimme jakamaan kokemuksiamme, koitin kuvailla mitä tunsin, kun joku muu sanoi: ”Se oli pelottavaa,” ja ajattelin ”No niin, siinä se tuli, olen peloissani.” Joten kyllä, olen peloissani, mutta en sillä tapaa kuten joskus aiemmin olin. Se on ennemminkin pelon tunne, joka lepattaa vatsassa tai juuri sen yläpuolella. Ja kun tajuan tämän, ajattelen: ”Tämä on se minne tulen sukeltamaan, koska en tahdo noiden tiedettävien asioiden pysyvän pelottavina.” Täytyy sanoa kuitenkin että en odota pelkoni menevän pois, mutta ehkä siihen voi tutustua tullakseni yhä joustavammaksi.

Viimeinen asia, jonka tahdon jakaa tästä workshopista nyt on se, että kuullessani joistain naisten tekemistä pyydystämisharjoituksista (jossa he muuttivat heidän odotuksiaan alkamaan sanoilla ”Minä pystyn...”) tuntuu olevan jotain, mitä pystyn käyttämään myös itse. Minussa on (feminiini) puoli, tai osa, joka rakastaisi tehdä moisen pyydystämisharjoituksen.

Tuntuu että asiat joita teimme miesten kanssa, mutta ehkä vieläkin ennemmin ne asiat joita naiset tekivät, pistää meidät täysin uuteen asemaan, uuden horisontin eteen.

Se oli ja on upea workshop, ja olen kiitollinen että olen osa sitä.

Kiitos.

Ensinnäkin haluaisin kiittää teitä antaessanne välineet valon tuomiseksi pimeyteen ja unohtuneisiin alueisiin tai niihin joihin emme halua mennä takaisin ja käydä niitä läpi.

Työskentely isäkuvani kanssa oli yllättävän paljon intensiivisempi kuin äitikuvani kanssa. Löysin sen, että tuska tunne lantioni seutuvilla on yhteydessä lapsuuteni tuskaan ja ideaan hylätyksitulemisesta.

Ensimmäisen todistajani kanssa tekemäni harjoituksen ja kehon kartoittamisen jälkeen sain ensimmäisen muiston, en pystynyt löytämään uutta näkymää vaikka olin uudessa kehonasennossa, en tiennyt miten sen tehdä, kunnes tavoitin tunnepitoisen kohtauksen kun oli 8-vuotias. Muistin kehonasentoni (muistoni perustuvat yksinomaan muistiini ja siten ei ole yhteydessä tunteeseeni) kun olin lapsi, joka itki koska isäni ei ollut paikalla, kun palasimme takaisin sinä iltapäivänä äitini ja hänen sisariensa kanssa päivän retkeltä joelta. Paluun jälkeen näimme kaikkien huonekalujen olevan poliisien vartioimia koska emme olleet maksaneet vuokraamme kuukausiin. Itkin koska halusin hänen olevan siellä, puolustaakseen itseään, jottei äitini ja hänen perheensä olisi puhuneet hänestä kuin jätteestä.

Todistani kysyi, että olinko koskaan kysynyt isältäni että toivoin hänen olleen siellä sinä päivänä meidän kanssamme ja että jälkeenpäin hän olisi pysynyt luonamme eikä olisi kadonnut kuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassakaan, emme tienneet missä hän oli, mitä hän teki. Maanantai- aamuna, workshopin jälkeen, soitin isälleni ajatellen itsekseni: hän ei luultavasti ole kotona (sama idea että hän ei koskaan ole siellä missä häntä tarvitaan) ja yllätyksekseni hän oli siellä, kysyin häneltä kuinka hän voi ja hitaasti vein hänet menneisyyden hetkeen ja tietenkin hän muisti sen ja kertoi ”Rakas tyttäreni, olin siellä, tulin väsyneenä töistä, toivoen että pääsisin suihkuun ja saisin jotain syötävää, kun näin teidät kaikki siellä ja sen tilanteen...se mursi minut, olin epätoivoinen, puhuin vuokra-isännälle jotta hän odottaisi minua, olin huonossa jamassa ja koko elämäni on ollut vaikeata ja kaksi kertaa vaikeampaa kuin muilla miehillä, en ole onnekas, jos kävelen tuhannen muun miehen kanssa ja piano on putoamassa, se tulee putoamaan minun päälleni eikä muiden.”

Lopetettuani hänen kuuntelemisen aloin itkemään, ensinnäkin sen takia koska muistot eivät ole koskaan sellaisia kuin me ne kuvittelemme olevan, olemme kiinni niissä jatkaaksemme ”voi minua raukkaa”-olotilaa, mutta elokuvamainen näkymä on laajempi. Olen onnekas saadessani toisen näkökulman tästä muistosta, että isäni oli omalla tavallaan siellä ja toiseksi, mikä eniten vaikutti minuun oli lause, jota hän käyttää ja jota olen toistanut itselleni vuosien myötä ja jonka varaan olen rakentanut hyvän osan elämääni, ”On aina kaksi kertaa hankalempaa minulle, en ole onnekas, en pysty.”

Itkemisen jälkeen ja antaen kaiken tulla esiin, löysin toisen kehonasennon, hengityksen ja avaten rintakehäni, katsoen viimeisimmän seitsemän vuoden saavutuksia, jolloin olen pystynyt seisomaan omilla jaloillani, jotka voivat vahvistaa että pystyn, pystyn, en ole yksin ja tämä idea ei ole enää minun.

Seminaarin jälkeen löysin seuraavaa: aluksi en ollut innoissani siitä mitä aioin löytää mutta yllätyksekseni löysin niin paljon asioita että koitan vieläkin järjestellä niitä.

Äitini – hän opetti minulle kuinka rakastetaan.

Hän oli olettanut päätyvänsä johonkin muuhun hänen elämässään kuin mihin hän päätyi isäni kanssa. ”Älä koskaan tule hänen kaltaisekseen, ” hän tapasi sanoa. Sillä oli suuri vaikutus minuun.

Näen kuinka muut naiset – kuten kaikki muutkin miehet, pistin äitini jalustalle ja näen että muut naiset eivät pääse lähellekään siihen; he eivät koskaan tule olemaan hänen kaltainen.

Miesten tanssi oli uskomatonta. Kehoissamme on paikkoja, joita emme yksinkertaisesti tutki johtuen sosialisaatiostamme. Nähdessäni miehet lavalle ja lattialla, päästäessämme irti ”miehuudestamme” ja ollessamme myös osa sitä, oli uskomatonta.

Äitini oli hyvä osapuoli ja isäni huono. Viime vuonna seminaarissa oli helppo nähdä isäni huonot puolet – tässä seminaarissa näin vain äitini hyvät puolet, mutta kun yksi ohjaajista kertoi kuinka hänen äitinsä löi häntä, aloin nähdä äitini pimeän puolen. Mutta tuntui siltä, että olin pettämässä häntä, joten pidin nuo ajatukset poissa mielestä. Silti kun olimme harjoittamassa kehon kartoituksen maagisia liikkeitä, muistot hänen lyömisistään ja huutamisesta tulivat mieleeni ja kuinka hän ajoittain kielsi minut tietyllä tavalla ja kuinka hän löi sisartani. Löysin, ”Minulla on naisten pelko.”

Äitini puolen sukulaiset oli toinen uskomaton puoli, jota en koskaan ajatellut. Tämä on niin jännittävää, oppiessani menneisyydestämme katsomalla mitä he tekivät ja kuinka he kohtasivat oman aikansa. Kunnioittaen heitä jokapäiväisissä toimissamme – tämä on pragmaattinen puoli sitä. Minä vain rakastan sitä.

Kun olimme tehneet ”Unbending Intent” maagisen liikkeen maaten, jotain muuttui – kuin Iso Äiti Maa olisi avautunut meille ja sulkenut meidät hiljaisuuteen. Kun olin kävelemässä takaisin parkkipaikalle, olin ”siinä ja nyt” ja samalla hetkellä paksussa sumussa.

Aloin myös tarkastelemaan kuusi vuotta kestänyttä suhdettani – kuinka toimin siinä – ja kuinka minusta on tullut aivan kuten vanhemmistani.

Kun naiset saapuivat saliin, oli se hyvin tunteikas hetki. Melkein itkin. Siellä olivat nämä kauniit olennot ja tuntui kuin olisin rakastumasssa ja tämä oli se mitä ajattelin.

Haluan jakaa ajan ja avaruuden, kaiken seikkailun jonka tuollainen valoahohtava olento voi vain tuoda.

Jotain muuttui mutta yhä en saa sitä mieleeni että mikä. Näen naiset erilaisilla silmillä nyt – olemme samanlaisia – mutta tämä ei ole vain älyllinen mielipide – tunnen jotain ruumiillisesti, jotain energeettistä – että olemme kaikki valoahohtavia olentoja.

Nyt aikomukseni on rekapituloida kaikki muistot jotka seminaari toi esiin ja käyttää todistajaa joittenkin niiden kanssa. Harjoittelen uusia lauseita ja pyydystämisharjoituksia.

Minulle on vain kunnioitusta ja kiitollisuutta kaikkia naisia kohtaan jotka tekivät tämän workshopin mahdolliseksi. (Ja miehiä kohtaan myös.)

Parhain terveisin

Tämä seminaari antoi minulle sysäyksen sille että voisin vaivattomammin tunnistaa ja havaita negatiivisia ja toistuvia piirteitä elämässäni. Oli sitten hyvä tai huono asia, nämä kokemukset ovat värittäneet elämääni ja asettaneet suuria odotuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan. Aikaisemmat ja varhaiset rakkauden osoitukset, jotka minulle antoivat äitini ja isäni, ehdottomasti aiheuttivat paljon siitä tuskasta ja kärsimyksestä vuosien myötä.

Vaikkakin olen kamppaillut ja työskennellyt ”aiheiteni” kanssa, mikään ei valaissut niin paljoa kuin tämä seminaari.

Vain kahdessa päivässä pystyin kuorimaan pois kerroksia emotionaalisesta sipulista ja pystyin näkemään asiat niinkuin ne ovat. Pystyin vapauttamaan monia solmiutuneita säikeitä nimenomaan kehon kartoituksen avulla. Niin paljon oli hautautunut ja eri kehoni osien taputtelu antoi minulle vaikutelman että kehoni ei ollut todella minun vaan sen omisti sosialistunut maailma ympärilläni. Jokapäiväisen elämäni odotukset olivat juuttuneena sukupuolielinteni ja rinnan alueille. Näin miten suuri osa elämästäni on ollut yhteydessä epävarmuuden tunteisiin liittyen itsesäilytysvaistoon ja siihen miten esitän itseni muille. Alapuolella vaani pelko ja viha. Ne oli sidoksissa epäluottamukseen vastakkaista sukupuolta kohtaan. Nämä piilossa olleet ja solmussa pysynyt energia tuli vihdoin päivänvaloon ja vapautui. Tunsin anteeksiantoa ja todellista ymmärtämystä vanhempiani kohtaan, ne tekivät mitä tekivät koska eivät tienneet paremmasta... He olivat uhreja kuten minäkin. Tulin asian kanssa sinuiksi ja pystyin hyväksymään sen ja tiedostin hyvät asiat jotka vanhempani minulle tekivät. Olen yhä tutkimusmatkalla ja on vielä paljon asioita tarkasteltavana. Kaikkien näiden vuosien jälkeen alan hiljalleen ymmärtämään mitä energian uudelleenjärjestely tarkoittaa. Kiitos kaikille paikallaolijoille.

Rakkaudella

Kiitollinen harjoittaja